”Äiti, et sä voi pakottaa mua!”, kuulin jälleen eilen. Niin, en kai, jäin miettimään. Vai voinko?
Kyse oli kitaran soitosta.
Lapsi käy mielellään kitaratunnilla ja bändikerhossa. Hän myös esittelee mielellään tunnilla oppimaansa. Kotona harjoittelu vaan ei kiinnosta. Ja minusta sen pitäisi kiinnostaa – edes vähän – jotta tunnista on mitään mieltä maksaa maltaita.
Pitäisikö harrastus siis lopettaa, koska se ei motivoi lasta riittävästi? Onko väärin lahjoa lapsi treenaamaan, koska silloin soittaminen ei ole omaehtoista, sisäisestä palosta kumpuavaa itsensä toteuttamista?
Nykyisin tunnutaan painottavan lapsen omaa motivaatiota. Se on avain kaikkeen oppimiseen. Jos sitä ei löydy luonnostaan, opettajan tai kasvattajan täytyy onnistua taikomaan se esiin tai sitten antaa lapsen luovuttaa ja keksiä jotain muuta, koska kyseessä ei selvästikään ole hänen juttunsa.
Olen eri mieltä. Minusta pienen lapsen sisäinen motivaatio on huono kompassi. Se kertoo vain sen, mitä lapsi haluaa juuri tällä hetkellä. Yleensä se ohjaa nopean mielihyvän ja helpolla pääsemisen suuntaan.
Lapsi ei pysty ajattelemaan omaa pitkän tähtäimen etuaan, koska etuaivokuoren lennonjohto on vielä täysin kypsymätön. Motivaatio- ja palkitsemisjärjestelmä sen sijaan toimii jo täydellä teholla: lapsi kyllä tunnistaa karkkien ja kännykkäpelien tarjoamat pikapalkinnot.
Tiedämme jo, ettei pienen lapsen kannata antaa päättää omasta ruokavaliostaan. Hän osaisi varmasti tyydyttää energiantarpeensa, mutta vitamiinit vaihtuisivat sokeriin. Lapsen vaa’assa ei lautasmalli paljoa painaisi.
En halua vähätellä motivaation merkitystä. Toki opimme parhaiten, kun tekeminen on mielekästä. Ja on selvää, että jokaisen kannattaa etsiä ne omimmat juttunsa, jotka inspiroivat aina uudestaan ylittämään itsensä.
Lapsi tarvitsee kuitenkin aikuisen apua mukavuuskynnyksen ylittämiseen. Moni tekeminen kun alkaa kiinnostaa vasta sitten, kun on päässyt alkua pidemmälle. Jos toteaa aina yhden sivun lukemisen jälkeen, että pelaaminen on kivempaa ja vaihtaa kirjan Pleikkariin, ei anna itselleen edes mahdollisuutta innostua lukemisesta.
Lukeminen, soittaminen ja moni muu harrastus palkitsee paljon hitaammin kuin mihin lapset pelimaailmassa tottuvat. Lapsi ei edes tiedä pidemmällä odottavista iloista, jos aikuinen ei ikinä työnnä häntä niihin saakka.
Minä uskon, että mitä useammassa puuhassa lapselle antaa mahdollisuuden kokea tyydytystä, sitä varmemmin joku niistä sytyttää sisäisen palon – siis joku muukin kuin pelkkä digiviihde. Siihen saakka on aikuisen tehtävä ruokkia kipinää, vaikka sitten ”pakottamalla” ja lahjomalla. Vaikka niin, että ensin luetaan tai soitetaan puoli tuntia ja vasta sitten pelataan.
Eilisiltana huijasin lapsen harjoittelemaan. Kaivoin esiin miehen kitaran ja pyysin lasta näyttämään minullekin. Lopuksi kaivoimme YouTubesta Star Warsin tunnarin opetusvideon ja soittelimme vielä sitäkin yhdessä. Taisin saada uuden harrastuksen.
Tiina
P.S. Digipelaamisen ylivoimaista palkitsevuutta käsitellään myös eilen esitetyssä Akuutin jaksossa Koukussa pelaamiseen (Yle Areena), jossa sain olla mukana.