Vanhempien ykköstoive on, että heidän lapsestaan tulisi pärjäävä ja onnellinen aikuinen. Onnen avaimet löytyvät läheisistä ihmissuhteista, niistä, joihin tuodaan ilot ja surut yhdessä kannettaviksi.
Läheisyyden antaminen ja vastaanottaminen perustuvat empatiaan: omien ja toisten tunteiden tunnistamiseen ja jakamiseen.
Empatiaa ei voi opettaa käskemällä lasta asettumaan toisen asemaan. Se täytyy saada itse kokea. Siksi vanhemman kannattaa nähdä uhmahepulit ja itkupotkuraivarit tilaisuutena empatian tartuttamiseen.
Tunteet eivät ole hyviä tai pahoja, ne vain ovat. Niitä ei saa pois mitätöimällä, torumalla tai paheksumalla. Jos lasta rankaistaan tunteesta, hän oppii ehkä olemaan näyttämättä sitä, mutta tunne jää. Ja silloin lapsi joutuu selviytymään siitä itse. Pahimmillaan hän kokee itsensä pahaksi tai arvottomaksi, koska hänellä on tuo vanhempien tuomitsema tunne.
Anna siis lapsen tuntea juuri niin kuin tuntee ja myös näyttää se. Alle kaksivuotias ei pysty erottamaan tunnetta sen ilmaisusta, joten raivokaskin purkaus täytyy vaan kestää. Toki lasta täytyy estää satuttamasta itseään tai toisia ja opettaa hänelle pikku hiljaa, että tuntea saa mitä vaan, mutta tehdä ei.
Empaattinen aikuinen tulee lapsen tunnetta vastaan: osoittaa lapselle, että ymmärtää miltä tästä tuntuu.
Jos lapsen rakkain unikaveri on kadonnut, empatiaa ei opeta se, että käsket lasta pyyhkimään kyyneleet ja vakuutat, ettei kyse ole vakavasta asiasta, hänellähän on yhdeksän muuta unikaveria ja voitte sitä paitsi mennä ostamaan uuden samanlaisen tilalle. Empatiaa on se, että otat hänet syliin ja sanot: ”Ei ihme, että olet surullinen, sinähän pidit siitä niin paljon! Minuakin harmittaa, kun näen kuinka paljon sinua harmittaa.”
Itku todennäköisesti yltyy (lisäsithän vettä myllyyn), mutta nyt lapsi ei enää ole yksin tunteensa kanssa, sillä sinä jaat sen. Hän myös oppii, ettei suru ole mitään niin kamalaa, ettei sitä saisi näyttää tai että siitä pitäisi päästä äkkiä eroon.
Haluaminenkaan ei ole paha asia, vaikka aina ei voi saada, mitä haluaa. Siksi silloin, kun pieni lapsi kärttää, vinkuu ja lopulta raivoaa karkkia ruokakaupassa, empatiaa ei ole se, että et ole kuulevinasi, tai se, että tyrmäät hänet samalla voimalla. Lapsen pettymys on ok, vaikka sen ilmaus olisi kuinka yliampuva ja hermoja kiristävä.
Pettymyksestä tulee siedettävämpi, kun osoitat sille ymmärrystä: ”Sinä haluat karkkia ja sinua harmittaa, ettet nyt sitä saa. Olisipa muuten kivaa asua Päinvastoin-planeetalla, missä karkki olisi terveellistä ja sitä saisi syödä niin paljon kuin itse haluaa!” Kiukku saattaa laantua, kun lapsi huomaa tulleensa kuulluksi.
Samalla lapsi oppii sanoittamaan itse omia vaikeita tunteitaan. Tunteiden nimeämisen on havaittu aktivoivan tunteita säätelevää aivojen etuotsalohkoa, mikä puolestaan suitsii aivojen ”paniikkinappulan” eli mantelitumakkeen ylikierroksia. Näin puhuminen kesyttää pelottavimmatkin tunteet.
Empatia ei tee lapsiperheen elämästä mitään ikuista joulua. Lapsesta ei tule ”kiltti” empatian voimalla. Mutta hän oppii, että tunteet ovat kestettävissä – ensin yhdessä aikuisen kanssa ja lopulta yhä itsenäisemmin. Samalla hän oppii myös itse asettumaan toisen asemaan.
Joku päivä saatat kuulla lapsen suusta: ”Äiti hei, sua taitaa nyt vähän harmittaa. Mutta koitetaan kestää!”
Tiina
P.S. Psykologian emeritusprofessori John Gottmanin tutkimusten mukaan jo se riittää hienosti, että pystyt empatiaan joka kolmas kerta!