Pienet sormet harovat otteen pöydänreunasta. Jalka venyy askeleen sivulle, toinen jalka seuraa mallia. Käsi lipuu eteenpäin, tarttuu seuraavaksi syöttötuoliin. Jalka sivulle, toinen perässä. Kierto pöydänkulman ympäri. Huojumista. Piiiiiiiiiiiitkä kurotus – ja koppi ruokatuolista.
Seuraan häikäistyneenä 11-kuista kummitytärtäni, joka on ottanut jalat alleen.
Pystykävely on vaikea laji. Se vaatii kehon kannattelua vuoron perään yhden jalan varassa ja vielä askelluksen sopeuttamista alustaan. Ennen kuin se onnistuu, aivojen liikealueet pitää rakentaa, liike- ja aistinhermosolut kytkeä yhteen ja vieläpä eristää pitkät piuhat rasvaisella myeliinillä. Hermoverkkojen kehityksen lisäksi vartalon mittasuhteiden pitää muuttua, painopisteen siirtyä alemmas ja lihasvoiman kasvaa, ennen kuin vauva voi liikkua pystyssä.
Mutta siinä hän nyt menee, pitkin seiniä kuin mikäkin taskukokoinen American Ninja Warrior. Heiluu ja hoippuu välillä ja jatkaa sitten sinnikkäästi eteenpäin.
Vaikka vauvan liikunnallinen kypsyminen onkin ohjelmoitu aivoihin, aivot tarvitsevat valtavan määrän harjoitusta, jotta ne oppisivat ohjaamaan liikkeitä tehokkaasti.
Yleensä vauvaa ei tarvitse erikseen motivoida treenaamaan: hän liikkuu lähes jatkuvasti hereillä ollessaan. Riittää, että nostelee pois tieltä tavarat ja asiat, jotka ovat hänelle vaarallisia. Tai jotka eivät saisi hajota.
Kummityttöni on ehtinyt seinänviertä pitkin eteiseen, kiskoo takkeja ja kurottelee matalalta hyllyltä kirjoja. Hups, sinne hulahtaa koko rivi lattialle.
Sitten hän pyllähtää istumaan ja alkaa nyppiä jotakin murua matolta. Ihailen, kuinka entinen koko kouran kahmaisu on jalostunut tarkaksi peukalon ja etusormen pinsettiotteeksi – joka ohjaa valonnopeudella murun pieneen suuhun.
Toivon, että se oli leipää.
Kirsi
