Punoin edellisessä postauksessa ylevää ohjenuoraa: vaadi lapselta (vain) sopivasti ja hyväksy hänet ehdoitta. Vaikeampaa onkin sitten tuoda se käytäntöön.
Lapsi tulee toki hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on – hetkessä elävänä, vilpittömän itsekkäänä, mukavuudenhaluisena ja lyhytjänteisenä tuuliviirinä – mutta antaako hänen myös toimia näin? Milloin kannattaa noudattaa hänen (sen hetkistä) tahtoaan ja milloin se on syytä kuulla, mutta ohittaa? Missä tilanteessa vaatia ja mitä sallia tai katsoa läpi sormien?
Pieni lapsi ei tietenkään tiedä, mikä hänelle on pitkällä tähtäimellä parhaaksi. Mutta ei sitä tiedä aina aikuinenkaan. Kun lapsi ei esimerkiksi haluaisi lähteä muskariin tai fudistreeneihin, koska häntä väsyttää, syyn pätevyyttä on usein mahdotonta arvioida. Ehkä lapsi on oikeasti väsynyt tai vaikka tulossa kipeäksi. Ehkä lapsi on huomannut, ettei harrastus ole hänen juttunsa ja voihan siellä jopa olla sattunut jotain, mikä lasta pelottaa. Tai sitten kotona odottava Pleikkari tai kesken jäänyt leikki houkuttaa ja lasta yksinkertaisesti laiskottaa.
Mitä sinä tekisit? Pakottaisitko tai lahjoisitko lapsen lähtemään (”Harrastuksessa käydään, kun se kerran on aloitettu – katsotaan tilannetta sitten syksyllä uudestaan”) vai antaisitko hänen jäädä kotiin (”Pakottaminen tappaa innon – harrastuksissa mennään lapsen ehdoilla”)?
Oman kokemukseni perusteella päätös jakaa vanhempia – ja paljastaa heidän elämänfilosofiansa.
Siinä missä harrastuskerran väliin jättäminen on yhden mielestä viisasta armoa liiasta suorittamisesta, toiselle se näyttäytyy isona askeleena kohti kaikki-mulle-heti-nyt pullamössöä. Yksi haluaa opettaa lasta ennen kaikkea kuulostelemaan itseään ja toimimaan kuten parhaalta tuntuu. Toiselle tärkeintä on sinnikkyyden ja kurinalaisuuden harjoitteleminen: pitkän tähtäimen tavoite on arvokkaampi kuin hetken mielijohde.
Jos oiotaan mutkia vielä vähän, lopulta kyse on siitä, painottaako enemmän vapautta vai vastuuta. Vapauden nimeen vannovalla on yleensä suuri luottamus lapseen tai huoleton suhde maailmaan. Hän uskoo että vapaus opettaa myös vastuuseen. Vastuun painottaja taas suhtautuu kurinalaisemmin ja huolestuneemmin koko elämään ja skeptisemmin lapsen omaan arvostelukykyyn. Ensin täytyy oppia vastuu, ja vasta sitten voi saada vapautta.
Kyse ei siis ole vain lapsista. Myös aikuiset ja kokonaiset kulttuurit eroavat toisistaan työn ja huvin, velvollisuuksien ja nautinnon ja sääntöjen ja vapauden arvostamisessa. Kasvatusfilosofian ratkaisevat vanhemman arvot. Niistä riippuu paitsi se, painavatko vaakakupissa enemmän lyhyen vai pitkän tähtäimen tavoitteet, myös se, milloin vanhempi uskoo toimivansa lapsen parhaaksi antamalla päätösvallan tälle ja milloin pitämällä sen itsellään.
Itse huomaan olevani joissain asioissa ympäristöäni tiukkapipoisempi, joissain taas lepsumpi. Synttäripöydässä vedän rajan jonnekin toisen ja neljännen mokkapalan välille, koska minulle on tärkeää edes yrittää pitää lapsen sokerinsaanti aisoissa. Vaadin myös aloitetuissa harrastuksissa käymistä ja pienten kotitöiden tekemistä, koskapelkään, ettei lapsi muuten opi kantamaan vastuuta ja näkemään vaivaa. Sen sijaan pöytätavoista en jaksa stressata, ja pelleilyä, riehumista, metelöintiä ja veljesten välisiä rajujakin otteita huomaan katsovani läpi sormien enemmän kuin moni.
Silti olen enemmän päsmäröijä kuin luottaja, enkä siitä pääse. Ihailen aidosti kanssakirjoittajani Kirsin asennoitumista. Hän yrittää ohjailla lastensa valintoja mahdollisimman vähän, ettei tulisi ”pilanneeksi” sitä, millaisia heistä on syntyjään muovautumassa. Toki se, kuinka paljon voi luottaa ja kuinka paljon täytyy kontrolloida, riippuu myös lapsen iästä ja luonteesta. Toiset ovat itseohjautuvampia kuin toiset. On lapsia, joiden voi hyvin antaa tehdä omat virheensä ja sitten taas heitä, joita on pakko suojella itseltään.
Vanhempi tuntee lapsensa ja valitsee taistelunsa tämän ja omien arvojensa perusteella. Niistä säännöistä, jotka ovat itselle oikeasti tärkeitä, on myös helpointa pitää kiinni (ja niin sen kai kuuluukin olla). Näin vanhempi tulee siirtäneeksi arvomaailmansa myös lapsilleen. Onneksi he osaavat myöhemmin myös kyseenalaistaa sen.
Kaikkein syvimpään juurtuu vanhemman antama malli. Siksi on kasvattajana turha pitää yllä korkeampaa moraalia kuin mihin omalla esimerkillään pystyy.
Meillä harrastuksiin lähdetään monesti pitkin hampain, mutta yleensä kotiin palataan silmät innosta loistaen.
Tiina