Blogimme on ollut hetken
tauolla, koska kaikki liikenevä aika on mennyt Pää edellä -kirjanviimeistelyyn. Nyt se pyörii jo
painokoneissa ja ilmestyy kauppoihin helmikuun lopulla.
Kirjaa oikolukiessa nousi pintaan kysymys, jonka yritin kirjoittaessani painaa
taka-alalle: mikä minä olen neuvomaan muita?
Kirjan nimihän lupaa: NÄIN tuet lapsesi aivojen kehitystä. Tekisi mieli paeta vastuuta ja lisätä pienellä präntillä: ”…mutta älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon!”
Olenko siis suutari, jonka lapsilla ei ole kenkiä?
Aivan niin paha tilanne ei sentään ole, meidän perheessä kaikilla kyllä on aivot. Mutta täydellinen äiti tai kasvattaja en taatusti ole. Toisaalta – kuka on?
Todellisuus on ihanteita värikkäämpää. Vaikka kuinka tietäisi, miten kannattaisi toimia, kun lapsi haastaa, ylitettävänä on vielä maailman suurin kuilu tiedosta toimeen. Lapsiperheen arjessa tuon kuilun muodostavat usein kiire, väsymys ja omat tunteet. Ne eivät aina auta ajattelemaan lapsen parasta, vaikka vanhempi sitä pohjimmiltaan haluaisikin.
Pari ensimmäistä vuotta pystyin olemaan edes kutakuinkin sellainen äiti kuin halusin, mutta toinen raskaus ja kuopuksen syntymä palauttivat tehokkaasti maan pinnalle: pinna ei enää riittänyt niin kuin ihanteissani. Tilanteita ei ehtinytkään enää selittää ja setviä perinpohjaisesti esikoisen kanssa, eikä leikkiä ja hassutellakaan enää jaksanut kuin ennen.
Lisäksi vauvan ja taaperon
tarpeet ovat usein yhteensopimattomia: kun toiselle kumartaa, toiselle
pyllistää.
Siitä lähtien elämäni ovat jakaneet Täti Riittämättömyys ja Sisko Syyllisyys.
(Ei hätää, olen jo tottunut heihin, enkä aina viitsi korvaani lotkauttaa –
vaikka myönnettäköön, että joskus heillä on ihan hyviä pointteja).
Kahden energisen pojan kasvaessa olen joutunut kohtaamaan oman vajavaisuuteni. Ihanteitteni mukainen äiti ei huuda (sehän ei edes tehoa), ei unohtele lapsen kerhoeväitä, antaa lapsen tutkia ja toteuttaa itseään (sotkea) ja kuuntelee kärsivällisesti, kun lapsella on asiaa. Minä sen sijaan räyhään, unohtelen, kiellän ja uppoan kiireeseen niin, etten ole edes läsnä, vaikka olen paikalla. Kun kirjoitin kirjaa, lapset joutuivat tottumaan siihen, että kun ovi oli kiinni (liian usein), äitiä ei saanut häiritä.
Sittemmin olen oppinut arvostamaan sitä, että edes yritän yrittää. Täti Riittämättömyys ja Sisko Syyllisyys nöyrtyivät taka-alalle, kun hyväksyin, etten tule ikinä täyttämään ihanteitani. Se vaatisi nimittäin paitsi lehmän hermoja (en omista), myös sitä, ettei elämässä olisi muuta kuin vanhempana oleminen. Silloin ehkä olisi aikaa miettiä etukäteen, miten soveltaa omia kasvatusperiaatteitaan missäkin tilanteessa.
Todellinen äiti tasapainoilee, venyy, epäonnistuu ja luovii arjen yllätyksissä. Ja vaikkei selviytyisi kuivin jaloin, onnistuu kuitenkin yleensä äyskäröimään vettä ulos samaan tahtiin kuin sitä tulvii sisään.
Aina ei tarvitse onnistua eikä kaikkia tilanteita ratkaista. Riittää kun pyrkii pysyttelemään pinnalla. Kun omat ihanteet eivät kestä arkea, vika ei välttämättä ole arjessa.
Minua tieto aivojen kehityksestä on auttanut ymmärtämään, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa kasvattaa ei edes ole. Tärkeintä on tutustua lapseen (ja itseensä), jotta tietää, mitä tältä (ja itseltä) voi vaatia ja mitä ei.
Näin siis tuet lapsesi aivojen kehitystä: hyväksymällä sekä hänet että itsesi ehdoitta. Ja sen, että kengät eivät aina kiillä.
Tiina