Lapsi istuu sohvalla hartiat lysyssä, puhelin sylissään. Tai kävelee kouluun aamuliikenteen vilinässä. Ei näe, ei kuule, mutta peukut pyyhkivät kiihkeästi näyttöä. Vaikka lapsi kuinka tietää säännöt, pelaamisen saa loppumaan vain kiukun kanssa. Tuttua?
Digiviihde on ylivoimainen huomion vangitsija. Siksi olen huolissani viihteen ja nopean mielihyvän vyörystä, jota tulvii joka tuutista koko ajan, ilmaiseksi tai maksusta.
Aihe kiilasi blogiimme muiden edelle, kun luin Talentiasta kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemen haastattelun. Hän tuntuu jakavan huoleni. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessahuolta herätti puolestaan vanhempien älypuhelinriippuvuus. Myös Kirsi kirjoitti aiheesta aiemmin blogissamme.
En pelkää digiä, vaan pelkään kulttuuriamme. Sitä, että nykyisin on ihan ok himoita jatkuvia pikavoittoja: lipua ruudun ääressä nautinnosta toiseen, koukuttua sosiaalisen median huomioon ja jatkuvaan ärsykevirtaan ja typistää ilmeiden, kehonkielen ja äänenpainojen hienosyiset viestit emojiksi ja peukuiksi.
Oppivatko lapset malttamaan tai näkemään vaivaa onnistumisten ja ihmissuhteiden eteen, kun ”parhaissa” peleissä mielihyvän saa heti (jos ei saisi, kukaan ei motivoituisi pelaamaan)? Oppivatko he, että oikea elämä on joskus tylsää, jos tylsyys täytetään pienestä pitäen digiviihteen audiovisuaalisella ilotulituksella?
Pelkään sitä, että aivojemme motivaatio- ja palkitsemisjärjestelmä sopeutuu sellaiseen todellisuuteen, joka toteutuu vain johonkin laitteeseen kytkettynä. Pitkällä tähtäimellä ei nimittäin ole hyväksi, että mielihyvää on saatavilla jatkuvasti vain napin painalluksella.
”Ihminen alkaa tarvita palkitsevia ärsykkeitä yhä voimakkaampina ja nopeampina annoksina saavuttaakseen mielihyvän kokemuksen”, Nina Sajaniemi sanoo.
Minä toivoisin, etteivät lasteni aivot tottuisi jatkuvaan dopamiinivirtaan, vaan heille riittäisi vähemmän ja hitaammin. Että sekin hetki tuntuisi joltain, kun legot osuvat paikoilleen usean päivän sinnikkään kasaamisen jälkeen tai kun kaveri ojentaa omatekoisen synttärikortin.
Kierre kärjistyy niillä, joiden mielihyväjärjestelmä on herkkä riippuvuuksille. Jos lapsi koukuttuu pikapalkintoihin, hänen voi olla vaikea motivoitua vaikkapa täyttämään vihkon sivu A-kirjaimilla, keskittyä opettelemaan vieraan kielen sanoja tai leikkiä välillä myös itselle vähemmän mieluisaa, toisen toivomaa leikkiä. Läheiset ihmissuhteet vaativat vastavuoroisuutta sekä pitkäjänteisyyttä ja monien taitojen oppiminen – ja arjen asioiden hoitaminen – myös sitä tylsää toistoa.
Vai eikö meidän enää tarvitse vaivautua? Eikö tahdonvoima ja itsekuria enää tarvita? Onko maailma menossa siihen, että me aikuisetkin teemme niin työelämän kuin arjenkin valinnat sillä perusteella, että saamme mahdollisimman helposti ja nopeasti ”kiksejä”?
Toivottavasti ei, koska tutkimusten mukaan hetkellisen mielihyvä maksimointi ei johda tyytyväisyyteen saati hyvinvointiin vaan yhä pakottavampiin mielihaluihin.
En tuomitse pelaamista ja somea. Digistä on moneksi: peleistä on hyötynsä ja viihteellekin paikkansa. Mutta mielestäni aikuisten tehtävä on – rajoja asettamalla ja lapsen pettymystä sietämällä – huolehtia, ettei lapsi joudu pikapalkintojen ansaan. Jos näin on käynyt, vaatii aikaa ja harjoitusta, että hänen aivonsa ohjelmoituvat pitkäjänteisempään tavoitteellisuuteen.
Pelien koukuttavuudesta on toki myös hyötyä: moni lapsi oppii esimerkiksi lukemaan Ekapelin avulla. Minäkin käytän peliaikaa ylivoimaisena motivaattorina, jonka voimalla hoituvat läksyt ja jopa kotityöt.
Mutta – silläkin uhalla, että kuulostan vanhanaikaiselta – ensin työ ja sitten huvi!
Sajaniemen sanoin: ”Mielihyvän viivästyttämisen taito ennakoi useiden tutkimusten mukaan hyviä oppimistuloksia, joustavaa käyttäytymisen säätelyä ja oman toiminnan ohjausta. Se liittyy myös elintapoihin ja vähentää muun muassa ylipainoisuuden riskiä”.
Aikuisen tehtävä on opettaa lapselle, että joskus täytyy olla tylsääkin, ennen kuin voi olla kivaa.
Tiina